Kassu odottelee ihmeellisen rauhallisena 

baanalle pääsyä.

Terapiatunnilla

"Miksi olen niin väsynyt?

En siksi, että työskentelen uutterasti,

en siksi, että nukun liian vähän

vaan siksi, että ajattelen liikaa."

-Sri Chinmoy

Oma väsymys on viime päivinä ollut sitä luokkaa, että aamuheräämisestä asti on odotellut iltaa ja lupaa painua peiton alle odottelemaan Nukkumattia. Talvi ja pimeys ei edelleenkään sovi minulle.

Tänään olin kuitenkin sopinut hakevani hyvän ystäväni tyttären koulusta ja lähteväni hänen kanssaan tallille hevostelemaan. Oma tyttäreni oli myös pois koulusta silmiensä takia, joten saimme viettää mukavan äiti-tytär 

-hetken hoivaamalla hevostamme.

Pakkasta oli reilut 13 astetta, joten sormet meinasivat jäätyä jo puolessa välissä valjastusta. Onneksi hyllyltä löytyi lampaannahkahanskat, jotka lämmittivät lähes sinisiksi jäätyneet sormeni nopeasti. Tyttäreni auttoi mielellään vehkeiden laittamisessa, joten ehkä piankin voin vain katsella kun hän innoissaan laittaa Kassun valmiiksi.

Tällä kertaa normaalisti kuuma ja malttamaton herra malttoi odotella ihmeen kauan irti päästämistä, ja melkein jo ehdin maiskauttaakin liikkeellelähdön merkiksi. Normaalioloissa jo siinä vaiheessa kun ohjat vedetään taakse, niin herra keulii ja aikoo hypätä puomin yli kärryineen kaikkineen. Mutta sitten mentiin. Ja mentiin kovaa tai vielä kovempaa koko matka. Huomasi, että energiaa on yli oman tarpeen ja se piti saada kulutettua mahdollisimman loppuun. Sinä me sitten Pikkumurun kanssa mentiin ja juteltiin kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Kassu hörisi innoissaan ja onnellisena päästessään tekemään sitä, mihin se on varsasta asti opetettu: juoksemaan.

Huomasin, että pääni tyhjentyi kaikesta kaaoksesta. Edessä oli tie, vieressä rakas tyttäreni ja sillä hetkellä mitään muuta ei tullut ajatuksiin. Keskityin ajamiseen ja keskustelemiseen. Hiljaisina hetkinä huomasin kuulevani vain tasaisen kavioiden äänen jäiseen tiehen sekä kärryn renkaiden äänen. Sisäiset äänet eivät muistuttaneet minua vastuista tai velvollisuuksista. Ne eivät kysyneet minulta selityksiä. Ne eivät toistaneet samoja ääniä, joita kuulen jatkuvasti korvissani: "Pitää, pakko, mene, tee, laita, hoida, jaksa, jaksa, jaksa!"

Huomasin, että ensimmäistä kertaa viikkoon hymy nousi kasvoilleni. Olin hetken aikaa onnellinen. Kassu nautti, Pikkumuru nautti ja minäkin nautin. Pian kuitenkin tuli aika lopettaa ja lähteä ajelemaan kotia kohti. Illan ryhmä odotti ja sinne halusin mennä. Mitäpä, jos huomenna saisin aikaiseksi, että hymyilisin kaksi kertaa. Sehän olisi jo kaksi kertaa niin paljon kuin tänään. Noh, ehkä en odota kaiken tapahtuvan taas liian nopeasti, vaan annan itselleni aikaa. Liian pitkään jatkunut "minä leikin reipasta 

-leikki" on vaatinut veronsa ja rajat ovat löytyneet. Toipuminen voi olla hidasta, mutta elämä näytti tänään myös niitä positiivisia puoliaan. Siihen mielikuvaan voin palata taas kohta mennessäni peiton alle. Ehkä nukahtaessani hymyilen - vaikka vahingossa.